Lenkillä

Sain molemmille koirille tehtyä tossut valmiiksi ja siitä hyvästä sitten kerrospukeutuneena yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa lähdettiin kiertämään kunnon kaupunkilenkki. Elviira innostuneena käänsi jokaisessa risteyksessä aina vain eteenpäin ja eteepäin. Ja niinhän me sitten mentiinkin. Eipä ehditty kuin reilu viiden kilometrin lenkki kiertää, sillä matkalle osui odotteluaikaa. Poliisia odotellessa.

Tapasimme nimittäin lenkillä harvinaisen tyhmiä nuorukaisia. Porukka nuoria poikia ammuskeli ilotulitteita keskellä kylää. Juoksivat yhdeltä pihalta karkuun ja kulkivat puolisen kilometriä meidän kanssa samaa matkaa, muutama metri edellä tai jäljessä. Onneksi kumpikaan terriereistä ei ole paukkuarka tai pelkää ilotulitteita, sillä jätkät jossain käsittämättömässä mielenhäiriössä ampuivat kolmeen kertaan useita ilotulitteita (papatteja ja muita maassa rätiseviä, sihiseviä ja paukkuvia pikkupommeja) muutamien metrien päässä meistä. Huomautin kerran, komensin kerran ja varoitin kerran. Ei mennyt mikään perille, joten poliisille soitto. Pojille sakot ja puhelut kotiin.

Jos mukana olisi ollut vaikka meidän Hilma-mummeli tai joku muu herkempi kaveri, olisi tuosta voinut jäädä pysyvät traumat tai jopa oikeasti säikähtää pahemmin. Elviira oli tarkkana, mutta ei sitä ole koskaan mikään paukkuminen kiinnostanut tai häirinnyt. Katsoi vain, että jaa, ne on nuo samat (idiootit) ja jatkoi höyryjunamaista tepasteluaan eteenpäin. Hei, me ollaan lenkillä nyt.

Venla puolestaan oli uutena vuotenakin ihan mahdoton. Siis kun sanotaan, että koiria ei saa päästää vapaaksi, etteivät säikähdä ja lähde karkuun, niin Vennin kanssa tuo lause pitäisi muodostaa niin, että ei saa päästää irti, ettei lähde jahtiin. Ihan hullun innoissaan paukkuäänistä ja varsinkin rätinät oli ihan superpaljon virettä nostattavaa mekkalaa. Pojat tosiaan kulkivat pariin otteeseen meidän ohi ja viimeisen kerran kun olivat juuri ampuneet papatteja selkämme takana, kävelivät ohi niin, että Venla piti jätkille kunnon ärripurrina "mä tapan teidät kaikki" -murinan. Siis innostuksissaan. En nyt tiedä olisiko kiinni ottanut, mutta mennyt heti poikien iholle, jos olisin vain pidempään naruun päästänyt. Olin siinä vaiheessa ihan käsittämättömän vihainen nuorisolle, mutta pidättelin naurua Venlan murinan kanssa. En ole ikinä kuullut sellaista moottorisahamurhaajamurinaa tuon kivan, kiltin ja kaikin puolin vain iloisen otuksen suusta. Asiassahan ei siis ollut mitään hauskaa, ilotulitteita ei saa ampua ja tiedän tasan tarkkaan, millaista elämä on aran koiran kanssa. Käsittämättömiä nuo kuitenkin ovat nuo omat territ. Toista ei vois vähempää kiinnostaa (jopa Elvi tiesi, että siinä meni lauma idiootteja) ja toinen ottaa niin paljon lämpöä, että löytää itsestään ihan uusia puolia. Venla-raukka ei ymmärtänyt, että siinä oli typeriä ihmislajin edustajia liikkeellä, vaan olisi ihan satavarmasti lähtenyt poitsujen mukaan, jos se olisi itse saanut valita. Jotain jännää ja erilaista ja meteliä ja rätinää ja valoja ja jotain roskia ja ulinaa ja....

Hölmöjä kakaroita, jotka toivottavasti ottivat opikseen. Hölmö pieni koirakakara, kun ei ymmärrä pelätä.

Muuten ollaankin saatu ottaa sunnuntai rennosti. Huomenna jatkuu virallisesti arki, tämän vuoden ensimmäinen työpäivä.

Elviira passissa.