Agikisoissa

Yli vuosi aikaa viime virallisesta startista agipeto Elviiran kanssa.

Miksi se loppui? Koska Elvin lannerankavamma jumiutti agin jälkeen koko elikon, kolmevitosten jälkeen aina vain pahemmin. Nyt Elviira onkin ollut pitkään hyvässä kunnossa. Häntä heiluu, eikä kroppa kenota milloin mihinkin suuntaan. Agirodussa Elvi oli niin intoa puhkuen mukana, että heräsi pieni into lähteä vielä kokeilemaan, selvittäisiinkö kisaamisesta. Sillä agirodunkin jälkeen Elvin kroppa oli ihan kuin aina ennenkin.

Ilmoittauduttiin siis Sieviin, lähikisoihin, puolentoista tunnin ajomatkan päässä oleviin kyseisen koirakerhon ensimmäisiin virallisiin agikilpailuihin. Mentiin ajoissa paikalle ja ehdittiinkin ykkösluokassa kisannutta toista westietä kannustamaan, ainakin henkisesti. Vietettiin siinä sitten päivää käyskennellen ja Sievin kylämarkkinoilla pyörien. Sekä toki agilitya seuraten. Puolen kilometrin päässä kisapaikastakin oli ihan kiva uittopaikka koirille. Idyllinen maisema, jos ei muuta. Elviira nautiskeli ruohikossa pulikoiden.

Kaislikossa suhisee

Elvin ensimmäinen startti oli agiradalla. Rata oli helppo ja nopeasti siihen tutustuinkin. Ei mitään ihmeellistä, toki pari paikkaa, joissa aavistin Elvin tiputtavan riman, mutta ei sen vaarallisempaa. Toisin kuitenkin kävi, kun lähdettiin liikkeelle. Videoltakin näkee, miten Elvin häntä vispaa ennen kuin komennan sen odottamaan lähtölupaa. Joo, sillä oli vähän intoa. Kakkoshypyn jälkeen olisin vanhan Elvin kanssa sanonut, että se ei ikinä lähde puomin suuntaan, jos itse ohjaan toiselta puolelta. Nyt huono ohjaus yhdistettynä villiin agilitywestieen, niin sinne läks. Toki kääntyi pois, mutta oli jos siinä vaiheessa lipunut niin pitkälle, että tuli kolmoshypystä ohi.

Nappasi muuten tässä ensimmäisen kerran.

Ei muuta kuin eteenpäin ja rimatkin pysyivät ylhäällä, oho! Ennen puomia oleva hyppy, ei ongelmaa, puomin jälkeinen hyppy, ei ongelmaa. Olin vähän hämmästynyt, sillä Elviira on tavannut lanata tällaisissa paikoissa olevia hyppyjä. Sanottakoon kyllä, että ohjaankin noissa ihan hyvin eli kummasti sekin voi auttaa asiaa. Keppien jälkeen tuli sitten se kolmas paikka, jossa kuvittelin riman tipahtavan ja niinhän tuo tipahtikin. Merkkaan Elville liian hätäisesti niiston, koska minulla on kiire alta pois. Elvi lähtee kääntämään perään jo ilmassa, jolloin takajalat lanaavat hypyn. En ehtinyt silti alta pois, vaan kielto putkelta.

Ja toinen naps.

Sitten Elvi menikin jo väärään päähän putkea ja hyllytettiin. Olisin ehkä kuitenkin jatkanut suorinta tietä loppuun ihan juostenkin, mutta Elvi koki ennen aata terrierihetken ja lähti jahtaamaan kinttujani.

Kolmas nappasu ja lähdettiin hieman keventämään kierroksia lenkille.

Paljon hyviä paikkoja, paljon hyviä juttuja, mutta ei vaan tahtonut millään pysyä elukka nahoissaan. Käytiin Elvin kanssa kohtuullisen rivakka lenkki siellä järvellä ja takaisin. Elviira saikin sitten ottaa lepoa Venlan kanssa autossa toista rataa odotellessa.

Ensimmäinen rata täällä.

Venla, Elviira & Tarmo. Läähätyksen määrästä voi päätellä jotain, ainakin Venlalla oli kuuma!

Toinen rata oli hyppäri. Helppo kuin mikäkin tai no, pari paikkaa, joissa olisi voinut käyttää luovempaakin ohjausta, mutta tavoitteenani oli olla Elville mahdollisimman selkeä ja reilu. Tällä kertaa tultiin Elvin kanssa radalle juuri viime hetkellä eli ei ensimmäistäkään sekuntia agilityntuijotusta alla. Siitäkin huolimatta yli-into oli Elvin toinen nimi tälläkin radalla.

Startissa karkasi, mikä tarkoitti jatkon kannalta sitä, että olin itse myöhässä. Piti pakkovalssata nelosputkelle, mutta en sitten valssannutkaan. Ihme ja kumma kyllä, Elviira meni putkeen, mutta jäi sinne sisälle pyörimään kuin väkkärä. Ei tullut kyllä uloskaan enää, minkä vuoksi siinä kohdassa tuomarin nostama käsi mitätöitiin lopuksi. Se ei ollut vitonen.

Hyppyjen jälkeen tönkköohjaus kepeille, Elvi ei ehtinyt ollenkaan hakemaan keppejä, vaan vein sen ensimmäiseen väliin. Meidän välillemme laskeutui hieman jäykkä ja viileä tunnelma. Molemmat mietittiin, että mitähän tässä juuri äsken tapahtui. Siitä huolimatta tai sen ansiosta Elviira kuitenkin nappasi kiinni pujottelusta, vaikka askellus pääsikin kohdalleen vasta puolestavälistä. Hyvä koira, kerrankin korjasi. Sitten voikin kysyä, missä ohjaus. Olin jo ihan loppu, en jaksanut ohjata, enkä todellakaan jaksanut tuossa välissä ottaa sitä spurttia kohti putkea. Elvi nostaa katseen hypyllä ja on lukevinaan vasemmalla olevan hypyn. Pusken itse päälle, jolloin Ee laskeutuu rimalle. Matka jatkuu kuitenkin ja tämä väli meneekin ihan kivasti.

Viimeisen putken jälkeen tarkoitukseni oli tulla aidan ohi ja pakkovalssilla työntää Elvi hypylle, jolloin itse saisin hieman enemmän etumatkaa. Ilmeisestä syystä, en kuitenkaan uskaltanut hypyn sille puolelle lähteä, sillä ratahenkilöstä ei vauhdissa ottanut selvää, mihin suuntaan se siitä sinkoaa. Elvikin putkesta ulos tullessaan oli lähdössä ratahenkilön juoksun matkaan, mutta ihmeellisen onnistuneen hätäratkaisun ja ohjauksen ansiosta sainkin Elvin tulemaan ihan oikeaan suuntaan ja lähes oikeaan aikaan. Eikä yksikään rima tipahtanut. Mieletöntä.

Hyppäriltä todella hyvä vitonen, aliaikaa, vauhti jotain päälle 3,7m/s eli noilla hidastuksilla oikein kelpo vauhti. Tästä vitosesta jäi kutkuttamaan, että voisiko Elviira, kyllä, siis Elviira, tehdä joskus jopa nollan?

Toinen rata täällä.

Seuraavana aamuna Elvi lopetti venyttelyn lannerangan venytyksen kohdalla. Jäämme seuraamaan tilannetta.

Koiratanssia - ihan tarpeeksi

Aloitetaan kuvalla, hienolla sellaisella (siskoni tekemä digitaalinen maalaus) Elviirasta ja Vennistä ylämailla! Tämän jälkeen koko postaus onkin pelkkää tekstiä, koittakaa kestää..

Viime viikonloppuna oli niin paljon koiratanssia, että on kestänyt seuraavaan viikonloppuun vasta niiden purkaminen ;)

Lauantaina käytiin treenaamassa kaikkien koirien kanssa hallissa. Samassa hallissa, jossa sitten sunnuntaina oli tuomarikolleegion harjoitusarvostelu (koiratanssituomarikokelaat 3kpl ja viralliset tuomarit 3kpl arvostelemassa eritasoisia kt-esityksiä, epävirallinen tilaisuus).

Elvin kanssa treenattiin hyvin vähän omaa sirkusleijonaa eli FS-ALO-luokan esitystä. Kerran taidettiin ottaa koko pätkä ja sen jälkeen pari kriittisintä kohtaa palkaten vuolaasti. Kriittisillä kohdilla tarkoitan niitä, joissa Elvi on saanut kisoissa jonkun kohtauksen.

Pääasiassa kuitenkin halusin treenata ja kokeilla liikkeitä uuteen HTM-musiikkiin, jonka olin juuri saanut valittua. Testattiin vähän erilaisia liikkeitä, positioita ja suunnittelin vähän kuviotakin ohjelmaan. Tästä tulee muuten hyvä. Elvillä tosin kiehui yli pelkissä seuruissakin. Kokeiltiin myös vaikeampia positioita, kuten esim. kaikkia positioita hitaasti. Elviira yrittää pysyä nahoissaan ja hillittynä, mutta se purkautuu siihen, että kun itse otan yhden hitaan askeleen, Elviira on ehtinyt teputtaa 5 supernopeaa minilyhyttä askelta eteenpäin ja jää odottamaan, koska itse osun taas kohdalle. Hyvä haaste muuten yrittää opettaa tikkaava westie kävelemään hitaasti!

Toki nyt tuntuu vahvasti siltä, että HTM tulee olemaan sekä minulle että Elville helpompaa kuin freestyle, mutta tämäkin kutina voi muuttua hyvinkin nopeasti, kun mennään kisoihin ja todetaan, ettei siitä(kään) muuten tullut yhtään mitään. Haasteita toki pitää ollakin ja sitä tuo laji (kuten ah niin moni muukin Elvin kanssa) tekee, haastaa koiran päätä ja omia koulutustaitojani.

Elvillä meni hyvin.

Vennille kokeiltiin viittä miljoonaa musiikkia ja liikkumista niiden tahtiin, mutta en oikein osannut sanoa juuta enkä jaata. Koiratanssissa on varmasti niin monta tyyliä kuin on ihmistäkin. Tunnen tyyppejä, joilla on ensimmäisenä mielessä musiikki, toisia, joilla on liikkeet ennen mitään muuta ja kaikkea siltä väliltä. Itse taas olen huomannut olevani teemavetoinen. Teema ensin, sitten musiikki (tuskallisin osuus) ja tämän jälkeen liikkeiden sovittaminen.

Koiratanssin suunnittelusta tekee tuskaista omalla kohdallani se, että en halua tehdä koiratanssinumeroista tanssinumeroita. Toki musiikkiin sopivaa, musiikin tahtiin liikkumista, mutta kaipaan ryhtiä ja selkeyttä. Eli sitä selvää teemaa ja vielä selvempää "tässä mennään tuonne ja sitten tässä vaihdetaan tähän"-tyyppistä ohjelmarunkoa. Ja sitten vielä, kun sen musiikin ja ohjelman ja teeman ja kaiken pitää sopia minulle ja koirilleni, molempien koirien ollessa vielä täysin eri maatakin.

Venlan treenaaminen jäi kontaktiharjoitteluksi, liikkumiseksi ja musiikkien kuuntelemiseksi. Eipä niistä oikein mitään inspiraatiota tuntunut saavan.

Sunnuntaina jatkettiin sitten tosiaan samaisessa paikassa tuomarikolleegion edessä Elviiran kanssa. Luulin tai toivoin, että hallissa ei olisi ollut muita koiria, vaan ainoastaan tuomarikolleegio. Näin olisin saanut nähdä, miten Elvi käyttäytyy tyhjässä hallissa kisatilanteessa. Toiveitani ei oltu kuultu, vaan tuomareiden omia koiria vinkui, piippasi ja haisi tuomareiden takana.

Elvi sai heti paineistumiskohtauksen, kun tuli halliin sisälle ja jäi vain ulvomaan yhtä kangashäkkiä. No, ei muuta kuin kehään vain ja show pystyyn. Siinä samaisessa kohdassa, jossa se samaisessa hallissa viime virallisissa kisoissa lähti huutamaan yleisön seassa oleville koirille, se lähti nytkin. Oli nimittäin osuvasti paineistava kamala kangashäkki, jossa se koira oli, osunut juuri samaan kohtaan kuin kisoissa oli pahin koirakeräytymä tuomariseinän takana.

Luulin, että Elviiran paineistuminen koirien seurassa, jotka se näkee, olisi pahempi, mutta nykyään pidemmän korren vetääkin koirat, joita se ei näe, mutta jotka se tietää olevan läsnä. Hommaa hankaloittaa koiratanssissa, kuten rallyssa ja miksei tokossakin lajien hidastempoisuus. Näissä lajeissa olisi harvinaisen hyvä, jos olisi koira, joka ei a) huomioi ympäristöään tai b) ehdi huomioimaan ympäristöään. Elvi tekee näistä molempia ja ehtii oikein hyvin tehdä töitä ja tarkkailla kuka tekee mitä tekee koska tekee ja miksi.

Paineistui, jäätyi, huusi ja ei vain yksinkertaisesti taipunut helppoihinkaan liikkeisiin. Jotain hyvää; eka liike meni nappii ja viimeiselle liikkeelle kaartaessamme Elvin katse muuttui ja viimeinen liike tehtiinkin ilmeellä "hei tän mä osaan". Kyseessähän on siis sekä alku- että loppuliikkeenä Elvin bravuuri kerjääminen. Muuten olikin aika tasaisenvarmasti ala-arvoista suorittamista.

Nauratti vain, kun saatiin tuomareilta suullinen palaute (siis kaikilta kuudelta!), että vaikka kaikki tiesimme, että show oli niin surkea kuin olla ja voi, palaute oli rakentavaa kritiikkiä, mutta ennen kaikkea positiivista palautetta. Elvi sai kehuja, että kun se jotain pientä onnistui kaikelta ahdistukseltaan tekemään, se oli tarkkaa, siistiä ja taitavaa. Saatiin niitä tyhjänpäiväisiä "treenatkaa eri paikoissa"-kommentteja, joita ollaan koko Elvin elämä kuultu ja kukaan ei ole vielä huomannut, että sitä ollaan Elvin koko elämä toteutettukin sekä hyviä vinkkejä ohjelman rakentamiseen ja siihen, mitä aloluokan ohjelmalta vaaditaan. Ai niin ja minä sain kehuja, että vaikka teki varmaan mieli kuristaa koira, näytin ja käyttäydyin koko ajan todella rauhallisesti. Siis minä, what?! Sanoinkin, että sisällä kiehuu, mutta sehän on hyvä, jos ei näy ulospäin ;)

Paras ja tsemppaavin näistä yltiöpositiivisista palautteista tuli kuitenkin Packalenin Maritalta. Hän sanoi, että ne liikkeet, joita Elviira suoritti, niin niistä näki, että ollaan tehty paljon töitä tämän koiran kanssa. KIITOS! Siinä vaiheessa meinasin oikeasti itkeä. Kukaan ei pysty käsittämään, miten paljon töitä tuo koira ja sen kanssa tekeminen on vaatinut, vaatii ja tulee vaatimaan. Mutta se, että joku näkee sen ja ennen kaikkea sanoo sen ääneen, merkitsi ihan suunnattoman paljon. Sen jälkeen saatiin kyllä vielä hyviä kommentteja ohjelmasta, rakenteesta, hyvästä sovituksesta musiikkiin sekä rakentavaa kritiikkiä ja koulutusvinkkejä, mutta mikään muu kommentti ei yltänyt tuohon.

Teki mieli vain sanoa, että niin ollaankin, kiitos, että joku huomasi sen.

Kotimatkalla koiratanssipainotteisen viikonlopun jälkeen inspiroiduinkin sen verran, että Elvin ryhdikkään ja hitaan HTM-ohjelman musiikki on valmiiksi editoitu, positiot ja liikkeet 80 prosenttisesti kasassa ja ohjelmarunko sen myötä (vaatetuskin on jo selvä, vielä kun sen jostain hankkii). Ja samaan syssyyn jostain alitajunnasta kumpusi pikku-Venninkin iloinen ja huoleton, ensimmäinen FS-ohjelma. Musiikki editoitu, vaatetus kohdallaan, liikkeet treenilistalle ja ohjelmanrunkokin jossain mallissa.

Jännä harrastus. Vie vähän niin kuin mukanaan.

Utö

Pikkupurtelo!

Kesälomalla ehdittiin suunnata vielä Utön majakkasaarelle Turun ulkosaaristoon. Sinne sai ottaa myös koirat mukaan, joten kolme päivää mökkielämää saaristossa maistui koko porukalle.

Utön saarelle mentiin yhteysalus Eivorilla. Matkustettiin mennen ja tullen kannella, vaikka toiselle puolelle saivat koirat tulla sisällekin. Keli oli niin mainio (ja kannella enemmän tilaa), että mikäs siellä istuessa. Elvi ja Venni ottivat molemmat kohtuullisen rennosti ensimmäistä kertaa eläisään laivalla. Matka kesti yhteen suuntaan reilut neljä tuntia. Venlan hermoja odottelun ja oleilun suhteen vähän koeteltiin, mutta onneksi saaristossa oli paljon liikennettä, kuten purjeveneitä, joita saattoi seurailla aikansa kuluksi. Nähtiin kannella parit terrieripainitkin, mutta hauskasti ilman äänitehosteita, kun pienessä tilassa oltiin.

Perillä majoituttiin vuokramökkiin, jossa koirat olivatkin heti kuin kotonaan. Sinne ne oli helppo myös jättää lepäilemään, kun lähdettiin ilman koiria matkaan. Tutustuttiin päivien aikana saareen, majakkaan sekä Utön historiaan ja oli kyllä mielenkiintoinen paikka. Utössä oli yllättävän paljon väkeä, turisteja siis, ja niiden myötä myös koiria. Yhteensä päästiin koirahavainnoissa pienellä 80 hehtaarin saarella lähes pariinkymmeneen eri koiraan noiden kolmen päivän aikana. Eivätpä nuo haitanneet, sillä Utössä ei saa pitää koiria vapaana suuren lintupopulaation vuoksi ja pesimärauhan säilyttämiseksi.

Turistien ja bongailtavien lintujen lisäksi majakkasaarella oli yllättävän paljon kasvillisuutta, vaikka ihan ulkosaaristossa oltiinkin. Utön jälkeen ei ole oikeastaan mitään ennen seuraavaa valtiota. Mutta löytyi sieltä kalliotakin, josta tuijottaa merelle ja nautiskella koko reissun ajan kesäisestä helteestä ja auringonpaisteesta.

Elviira ui sekä kallionkoloissa, joihin oli kerääntynyt sadevettä, että meressä. Eikä tuntunut olevan suurta eroa ja onni oli ihan yhtäläinen makeassa kuin suolaisessakin vedessä. Venla löysi myös Utöstä ihan uuden herkun! Kallioon oli kiinnittynyt jonkin sortin merilevää tai -ruohoa ja sitä tuo kävi onkimassa rantavedestä ja mussutti menemään. Ihmeellisen outo koira.

Käärmeitäkin nähtiin, onneksi ilman koiria. Muita eläinhavaintoja olivatkin sitten vain tyllit ja tiirat, jotka yrittivät hämätä meitä niiden pesäpaikoilta pois härnäten koiria (toimi Venlaan se härnääminen muuten....). Niin ja lampaat! Saarella oli muutama lammas ja kun ensimmäistä kertaa käveltiin niiden aitauksen ohi, Venla ampaisi kuin mikäkin raketti aidalle ja ilmoitti, että täällä on jotain. Ihmeteltiin vain, mikähän siellä on muka mennyt, mutta seuraavan kerran kun tultiin aidan viereen, siellä olikin kirjava lauma pikkulampaita. Kovasti näytti terriereiden meno siltä, että ei ne mitään lammaspaimenia ole ;)

Kolme päivää kiipeilyä, tutkimista, auringosta ja saaristosta nauttimista saivat kyllä koiratkin väsähtämään. Itselläni alkoi työt heti seuraavana päivänä, joten jätin koirat lepäämään Tellervon ja Hilman seuraan pariksi päiväksi. Venni oli ollut pari päivää enemmän tai vähemmän kadoksissa jonkun sängyn alla nukkumassa. Elviirakin jäi ilmeisen väsyneenä odottelemaan, vaikka näkikin minun lähtevän, sillä käänsi korissa vain kylkeään, eikä edes tullut ovelle katsomaan, että minne mennään tai mitä tehdään.

Kesäloma tuli, oli ja meni, mutta nyt on akut ladattu kaikilta. Loppuun vielä fiilistelykuvia saarelta :)

Viimeinen match show

Ulkomuototuomarit ry järjesti Lempäälässä Ideaparkin pihassa match shown. Lähdettiin pyörähtämään sekä Elvin että Vennin kanssa pienissä aikuisissa ja napattiin Hilmakin mukaan x-rotuisten kehään. Tänä päivänä mätsärit ovat vain menneet siihen, että ihmiset puunaavat koiransa sinne kuin viralliseen näyttelyyn ja arvostelu tapahtuu rotumääritelmän mukaan ennemmin kuin käyttäytymisen, kunnon tai yhteistyön perusteella.

Venla pyörähti ensimmäisen kierroksen lähes valkoisen tiibetinspanielinartun kanssa. Hetkittäin otti lämpöä (Vennin raivokohtausten aiheuttajaksi ovat todella osoittautuneet valkoiset nartut), mutta pääasiassa sateessa ja tassujen taas vaivatessa, oli vähän apea. Hampaat esitteli pienellä venkuloinnilla, mutta ei saanut mitään raivaria pöydälläkään. Eikä myöskään ollut näyttelypuunattu ;) Eli sininen nauha.

Elviira oli tarmoa täynnä. Ihanaa liikkumista, ei mitään pöljäilyä, vaan todella nätinnäköistä kävelyä häntä heiluen. Seisotin vapaasti, jolloin häntäkin pysyi cairnterrierimäisessä kulmassa ylhäällä. Pöydällä näin, kun Elviira vilkaisi ilmeellä "ei kai tämä ole eläinlääkäri", mutta koska tuomari vain kopeloi, rentoutui Elvikin taas tepastamaan. Kesätukkainen Elvi ei kuitenkaan um-tuomarin silmää miellyttänyt ja sinisellä nauhalla pois kehästä.

Siniset westiet

Tämä aiheuttikin sitten pienen ongelman. Apuhandlerikin oli mukana, mutta Hilman kehä osui juuri samaan aikaan kuin pienten sinisten aikuisten yhteiskehä. No ei muuta kuin tulta päin ja kaksi koiraa narun päähän. Voin kertoa, että hieman on hankalaa esittää kahta hyvin, hyvin erilaista koiraa samanaikaisesti, hah! Elviira veti hetkittäin kunnon kierroksia, kun Venni yritti ravata nätisti perässä. No tiesihän sen, että saatiin nopeasti lähtöpassit, mutta ehdittiin sopivasti seuraamaan Hilman kruunajaisia. Hilma voitti x-rotuisten sarjan ja pääsi vanhoilla päivillään pyörähtämään ensimmäistä kertaa elämässään BIS-kehään. Siellä ei menestystä enää tullut, mutta olipahan jotain.

Hilma lopetti huipulle ja samalla tämä jäi myös westieiden viimeiseksi mätsäriksi. En sano, ettenkö itse menisi joskus vielä jonkun uuden pentusen kanssa pyörähtämään, mutta näiden sankareiden kanssa tämä "harrastus" on taputeltu. Elviira ei nyt mikään näyttelypuudeli olekaan (tosin aion sen kyllä vetskuna ihan virallisiinkin vielä vielä, kiusallani) ja Venla jää nyt odottelemaan tulevia juoksuja ja sen jälkeistä sterilointia. Kun saadaan hormonihyrrääminen tasaantumaan, otetaan asiaksemme kiertää niitä virallisia. Mätsäreiden pohjimmainen tarkoitus on meillä ollut aina kisatilanteen treenaaminen, mutta en koe, että sitä pääsee nykymätsäreissä harjoittelemaan. Kun se koira ei miellytä tuomaria, niin se saa myöskin paljon vähemmän aikaa treenata kehässäoloa (vrt. puunatut menestyjät, jotka saavat kierrellä moneen kertaan kehässä ja joille annetaan aikaa).

X-rotu parhaimmillaan

Missikisojen saralla siis hoidetaan tukkaa, ihoa ja mieltä sekä häiriö- ja kehätreenataan missä milloinkin, jos silloinkaan.

Vesispanielit

Hiphei, tänään saatiin tieto, että voitettiin Racinelin vesipeto-kuvakilpailussa vesilelu! Voittokuvana Vennin takapuoli. Ilmoittivat, etteivät voikaan lähettää alunpitäen kuvassa esittämäänsä vesilelua palkinnoksi, kun niitä ei enää ole, joten laittavat korvaukseksi kaksi toisenlaista lelua. Käytiin nappaamassa tänään ennen vesileikkejä uusi vesisammakko mukaan kaupasta ja viimetöikseen rannalla territ repivät pään irti raukalta. Mutta molempien tarkoitus oli vain saada itselleen se ihana sammakko, joten ehkä ihan hyväkin, että postissa tulee sitten kummallekin se oma ;)

Elviira vesipetoili onnessaan tänään sammakon kanssa ja ilman. Venla puolestaan yllätti ja oli todella kiinnostunut vedestä heti alkuunsa ja sitten kävikin uimassa pariin otteeseen! Ihan omatoimisesti ja sitten vielä lelunnoutopuuhissa. Peräsimenkäytössä on nuoremmalla vielä vähän opeteltavaa, sillä eihän tuo pystyhäntä oikeastaan koiraa käännä minnekään. Mut onhan suoraankin mukava uida!

Elviira

Venni

Agilityn möllikisoja

Keskiviikkona pyörähdettiin Tampereella Takkujen agilityepiksissä Venlan kanssa. Siellä oli kisaavien rata ja supermöllirata eli pelkkiä putkia ja hyppyjä. Mentiin vain jälkimmäinen. Noissa radoissa ei ole oikeastaan muussa tapauksessa mitään mieltä kuin jos sattuu olemaan nuori alkeissa pyörivä koira, jolle haluaa häiriötreeniä. Kaikki säkäluokat kisaavat keskenään samoilla rimankorkeuksilla eli eihän siinä mitään kisaa ole. Minikoiralle 20cm korkuiset esteet ovat hieman eri juttu kuin maksikokoisille koirille. Eli varsinaisesti kisaamaan ei pääse, vain treenaamaan jonkin sortin kisaolosuhteisiin.

Kiersin radan 11 estettä läpi kerran rataantutustumisena, hain Venlan, tehtiin rata ja lähdettiin pois. Nollarata eli siinä mielessä ok. Vauhti oli rauhallinen johtuen märästä alustasta (ja vesisateesta) sekä kosteudesta taas ärsyyntyneistä tassunpohjista, jotka ovat varmasti jokseenkin arat sorakentällä. Olosuhteisiin nähden siis ok, mutta ei mitään erityistä kehumista. Venni ei karannut, eikä sen kanssa kyllä oikeastaan se edes pelota, minnepä tuo lähtisikään? Ei ole näkevinään muita koiria, kun tekee töitä ja sehän sopii. 

Tänään torstaina puolestaan mentiin Nokian palveluskoiraharrastajien järkkäämiin ihan oikeasti vanhanaikaisiin KUNNON agilityn möllikisoihin. Kaksi rataa, möllit (ei keinua, keppejä, rengasta) ja kisaavat, molemmissa kaikki säkäluokat. Oh yes!

Rata oli varmasti Venlan tähänastisen kisauran haastavin (140m). Ja ensimmäistä kertaa tehtiin muuten vieraassa paikassa radan osana puomi ja aa! Alussa Venla hetsautui oikein mukavasti tuijottamalla edellämenevää koiraa. Vauhti oli kosteasta alustasta huolimatta parempi kuin keskiviikkona. Alkusuoralla pieni, mutta siis vain pieni, vauhdin hidastus tuli puomin ylösnousulla, kun Ven ei ollut aivan varma, onko tämä puomi vai keinu. Putkiin meni vähän tahmeasti ollakseen Ven, mutta vitosputkeen kevyesti valssin saattelemana.

Aalla otti kunnon spurtin, mikä oli arvattavissakin. Pituudella meinasi kääntää aalle, mutta se oli vain ajatus, jonka näin Venlassa, se ei toteutunut kuitenkaan liikkeeksi missään vaiheessa. Kaikista hämmästyttävin ja hauskin oli kuitenkin huomata tuo loppusuora. Kun tultiin viimeiseen kaarteeseen, ajattelin, että nyt Venla varmaan hyytyy, kun hypyt eivät ole oikein suosikkeja. Vielä mitä! Venlakin näki, että nyt ollaan viimeisessä kaarteessa ja edessä avautuu loppusuora, ei muuta kuin hanat auki. Ja sinne se läksi, mitään kysymättä, ylikorkean muurinkin virheettömästi ja arpomatta loikaten, kohti maalia. Toki pysyin itse mukana, mutta Venlalla oli selvästi ajatus ja suunta. 

Radanlukutaidon ja estevarmuuden osalta (varsinkin hyppyjen kohdalla) edistystä on selvästi tapahtunut ja itsevarmuutta tullut lisää. Venla on kyllä mainio pieni paketti, jonka vauhti sen kun kasvaa, kun itsevarmuutta tulee lisää. Motivoi kyllä kummasti treenaamaan, kun näkee kehityksen.

On se sen verran "rennompaa" menoa kuin Elviiran kanssa, että ehdin ajatellakin radalla ja se mitä ajattelin oli, että ihan niin kuin minä ohjaajana menisin siitä mistä aita on matalin. Eihän minun tarvinnut radalla tehdä juurikaan töitä. Noissa suunnanmuutoskohdissa otin Vennistä kopin ja heitin taas oikeaan suuntaan, mutta muutoinhan Venla eteni itse kyselemättä ja teki työt. Toisaalta tuli syyllinen olo (koska olen tottunut siihen, että Elvin kanssa saa ja pitää vääntää tai muuten tulee noottia), toisaalta hämmästynyt ja iloinen, voiko agility oikeasti olla näin helppoa? Tai tuntua näin sujuvalta? Eikä tarvinnut pelätä mitään sinkoamisia minnekään, ei rimojen tiputteluja, ei kieltoja, ei kontaktivirheitä, eikä edes enää tuomarin tai ratahenkilön luokse sinkoamisia. 

Niin ja tultiin reippaalla aliajalla sekä nollatuloksella toiseksi minimöllien luokassa. Palkinnoksi iso pussi HauHau:n sponssituotteita. Tämä olikin muuten Venlan ensimmäinen möllirata (supemölleissä ollaan pyöritty ennenkin) ja sen myötä myös ensimmäinen palkintosija. Tästä on vallan mainio jatkaa uraa eteenpäin ;)

Kultaisia noutajia

Yhdeksi kesälomapäiväksi lähdettiin vanhoille kotiseuduille Mänttään. Käytiin moikkaamassa kultsukavereita Colaa ja Seelaa. Metsälenkki vapaudessa ja painiottelu samanikäisen nuorison eli Venlan ja Seelan kesken olivat oikein mukavaa puolisateisen päivän viihdykettä.

Venla olisi heti lähtenyt jäljelle metsässä, joten pidettiin se flexissä. Muut juoksivat kuitenkin niin vimmatusti ennen kuin ehdittiin päästämään Venni irti, että se olisi juossut hetken muiden kanssa, flexin mekanismi napsahti poikki. Tulipa hyvä syy kurvata kotimatkalla kaupan kautta ja hankkia se haaveilemani 7 metrin flexi tuon vanhan 5 metrisen tilalle. Kun koiraa ei voi juurikaan vapaana juoksuttaa, tuo tuo mahdollisimman pitkä flexi kuitenkin jotain vapauden tunnetta ja liikkumisvaraa lenkkeillessäkin.

Kesälomalla

Ollaan vietetty kesälomaa täysin siemauksin. Tehdään mitä halutaan ja koska halutaan. Ollaan parin viikon loman ajan poissa kotinurkilta eli ei päästä Venlan agilityn viikkotreeneihin, joten otetaan maailmalla kaikki mahdollinen irti.
Tänään käytiin Venlan kanssa treenaamassa SportDogParkin irtotunnilla vierasta ympäristöä, keppejä ja pussia. Irtotunti tai meidän tapauksessamme irtopuolituntinen oli hullun halpa, 6 euroa ja tilan sai varattua helposti sähköpostitse. Vieras ympäristö ei haitannut yhtään (eipä hallissa tosin muita meidän lisäksemme ollutkaan). Vähän turhan kuuma vain treenata, mutta sitähän se olisi ulkonakin helteessä. Otettiin keppien ja pussin teemaksi varmuus. Niin helpot toistot, että varmasti onnistuu ja onnistuivathan ne.

Venlan palkkaushan otti suuren harppauksen eteenpäin, kun löydettiin (tai Lotan suosittelemana ymmärrettiin etsiä) tuo maaginen vihreä geenipallo. Nyt sanoisinko kesäkauden alusta alkaen Venlan palkkaus on ottanut toisen harppauksen. Venla nimittäin taistelee pallosta ja ennen kaikkea haluaa taistella pallosta. Röyhkeys on lisääntynyt pikkusievän ja kiltin pehmowestien kanssa treenatessa ja sehän sopii! Toki paras palkka on juosta palloa noutamaan, mutta kyllä se vetoleikkikin kiehtoo.

Pikkutreenin jälkeen lähdettiin vielä käymään Lempäälän hienossa koirapuistossa. Isojen koirien puolella on pieni lampi, molemmilla puolilla betoniputket, pikkupuomit ja pienten puolella vielä pieni hyppyestekin. Todella hieno ja asiallinen puisto, johon kannattaa kolmostietä ajellessa poiketakin. Sijaitsee Lempäälän keskustan tuntumassa.

Keli oli kuitenkin aika kuuma edelleen, joten poikettiin vielä uimapuuhissa. Vesipeto Elviira ottikin uintikierroksia koko rahan edestä. Ja kun ei jaksanut uida, seisoi se vedessä mahaa myöden ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Venla uskalsi kastella jalat ja pariin kertaan noutaa kävynkin vedestä. Ven nauttii, että asutaan nykyään kuivalla seudulla. Elvin optimismi vesilätäköiden syvyyden suhteen on taas pahentunut, kaikki on pakko kahlata läpi. Ihan vain siinä toivossa, että kyllä niistä joku on riittävän syvä uimiseen. Nautitaan siis nyt, kun lomaillaan järvien ympäröimissä maastoissa Pirkanmaalla. Jännä tuo on kuitenkin, kun Elviira ei polski, leiki, riehu tai räpiköi vedessä. Vaan se vain ui. Tasaisesti tuhisten, häntää peräsimenä käyttäen ja hiljaa nautiskellen pieniä lenkkejä sinne tänne ja välillä rannan kautta vauhtia ottaen. Ihmeellinen nautiskelija.

Täällä ollaan

Uudet tuulet ovat puhaltaneet jo vuoden verran meidän elämässämme. Motivaatio kaikenlaiseen tekemiseen katosi muutossa (tai oikeammin jo ennen sitä), mutta ihmeellisesti aika tekee tehtävänsä. Innostus, tavoitteellisuus ja kiinnostus kaikenlaiseen tekemiseen on taas löydetty! Loppusysäyksen tähän antoi Agirotu 2015.

Viime vuosina Agirotu on ollut yksi kesän huippuviikonlopuista. Tänä vuonna sinne tuli lähdettyä lähes pakosta (itse itseni pakottaen), minkä vuoksi vain epäviralliseksi päiväksi eli sunnuntaiksi. Vanhat nurkat Lahden seudulla, entiset seurakaverit, koirakaverit, lenkkikaverit ja westiekaverit toimivat vetovoimana.

Agirodussa kilpailleet westiet

Westiekerhon puolesta järjestettiin agin rotumestaruudet Open Class -radalla. Elviira pääsi pitkästä aikaa radalle, kannatuksen vuoksi. Oma juoksukuntoni on nollassa ja sen kyllä huomasi sekä radalla että radan jälkeen jaloissa. Rataantutustuminen on helppoa, ollut itseasiassa aina ja Elviiran kanssa vielä helpompaa, kun koiran tuntee päästä varpaisiin. Rata jää päähän ja valittavat ohjauskuviot ovat vakiintuneet. Ei tehdä ihmeitä, vaan tehdään toimivia juttuja. Valsseja kaihdan edelleen, vaikka olen jo Venlan kanssa niitäkin oppinut toteuttamaan.

Open Class -radan video täällä.

Elviiralla oli ihan samanlainen hinku radalle kuin aina ennenkin. Raivolla tehtiinkin töitä ja jo alkusuoralla kiire tahtoi olla vähän liian kova. Ee otti pituudesta pientä lisävauhtia, mutta muuten yllättävän siistiä tekemistä Elviiraksi. Radan takakaarteessa Elvi nuoli siivekettä takaakierrossa, eikä huomioinut aidansiivekkeen tukijalkaa, vaan kompuroi siihen. Laskeutui kuitenkin suhteellisen jaloilleen alas ja jatkoi samalla vauhdilla matkaa. Juoksukontakti puomilla oli täydellinen ja pimeän putkikulmankin Elvi haki epäröimättä. Mitä lie yli-innokkuutta, ettei Elvi edes muistanut vakiotemppujaan esitellä kisatilanteessa. Lopussa omat jalkani olivat jo ihan hapoilla ja ohjaus mitä sattuu, minkä vuoksi sielläkin Elvi lanasi aidanriman mukanaan ennen maalia. Hämmästyttävästi vain 10 ratavirhettä. Aika oli reippaasti (kymmenen sekunnin luokkaa) miinuksella, että vauhti oli kelvollinen kompuroinnista huolimatta. Sijoitus jäi jonnekin 23., mikä oli ihan hyvin noilla pisteillä. Rotumestiksissä jäätiin kolmannelle sijalle, ei huono, vaikka ollaan me joskus mestikset voitettukin ;)

Joukkueradan video täällä.

Se tärkeämpi osuus Agirotua oli tietysti joukkuerata. Venla oli alokkaiden varakoirana (mikä harmitti paikan päällä ihan vietävästi, sillä alokkaiden rata olisi ollut just eikä melkein Venlan). Elviira edusti kuitenkin kisaavien joukkueessa ekana vekarana. Osittain parempaa suorittamista kuin oc-radalla, mutta osittain taas kankeamman (ja väsyneemmän) ohjauksenkin ansiosta rimojen huolellilsta tiputtelua. Huokailinkin rataantutustumisessa, että oikeasti, enkö voi keksiä tälle radalle yhtään mitään muuta ohjauskuviota kuin valssin, kun tuntui, että joka kohdassa valssi olisi ollut se paras. Keksin sentään jotain. Järkyttävä puomin alakontaktilta hyppääminen (vähän mopo keuli) ja yhteensä 20 ratavirhettä eivät paljon naurattaneet. Aika oli westieiden nopein, tietty, mutta muilla oli huomattavasti puhtaammat radat. Onneksi siis oltiin hyvässä tiimissä, minkä vuoksi noustiin sijalle 15. huimasta 49:stä minijoukkueesta. Huh!

Jo tuolla tutussa, ihanassa porukassa päivän viettäminen, lisäsi tässä vuoden aikaan hiljalleen kerättyä harrastusinnostusta. Kotona videoiden katsominen ja Elviiran raivokkaan tikkaamisen näkeminen toi kuitenkin sen kauan kadoksissa olleen motivaationkin takaisin. Tehdään taas ja kirjoitetaan siitä! Tämä on uusi kappale elämässämme, mikä ansaitsee uuden bloginkin ja tässä se on. Jatketaan tällä tiellä eteenpäin ja kohti uusia kokemuksia.

PS. Westiet voittivat Agirodun pukukulkueen. Historiallista, hienoa ja harvinaista herkkua. Mutta eihän se mikään ihme ollut, meillä oli huikean hyvä meininki ja villi westiesirkus!!

Venla-voimamies, Elviira-leijona & voittoruusuke!