Agilityn möllikisoja

Keskiviikkona pyörähdettiin Tampereella Takkujen agilityepiksissä Venlan kanssa. Siellä oli kisaavien rata ja supermöllirata eli pelkkiä putkia ja hyppyjä. Mentiin vain jälkimmäinen. Noissa radoissa ei ole oikeastaan muussa tapauksessa mitään mieltä kuin jos sattuu olemaan nuori alkeissa pyörivä koira, jolle haluaa häiriötreeniä. Kaikki säkäluokat kisaavat keskenään samoilla rimankorkeuksilla eli eihän siinä mitään kisaa ole. Minikoiralle 20cm korkuiset esteet ovat hieman eri juttu kuin maksikokoisille koirille. Eli varsinaisesti kisaamaan ei pääse, vain treenaamaan jonkin sortin kisaolosuhteisiin.

Kiersin radan 11 estettä läpi kerran rataantutustumisena, hain Venlan, tehtiin rata ja lähdettiin pois. Nollarata eli siinä mielessä ok. Vauhti oli rauhallinen johtuen märästä alustasta (ja vesisateesta) sekä kosteudesta taas ärsyyntyneistä tassunpohjista, jotka ovat varmasti jokseenkin arat sorakentällä. Olosuhteisiin nähden siis ok, mutta ei mitään erityistä kehumista. Venni ei karannut, eikä sen kanssa kyllä oikeastaan se edes pelota, minnepä tuo lähtisikään? Ei ole näkevinään muita koiria, kun tekee töitä ja sehän sopii. 

Tänään torstaina puolestaan mentiin Nokian palveluskoiraharrastajien järkkäämiin ihan oikeasti vanhanaikaisiin KUNNON agilityn möllikisoihin. Kaksi rataa, möllit (ei keinua, keppejä, rengasta) ja kisaavat, molemmissa kaikki säkäluokat. Oh yes!

Rata oli varmasti Venlan tähänastisen kisauran haastavin (140m). Ja ensimmäistä kertaa tehtiin muuten vieraassa paikassa radan osana puomi ja aa! Alussa Venla hetsautui oikein mukavasti tuijottamalla edellämenevää koiraa. Vauhti oli kosteasta alustasta huolimatta parempi kuin keskiviikkona. Alkusuoralla pieni, mutta siis vain pieni, vauhdin hidastus tuli puomin ylösnousulla, kun Ven ei ollut aivan varma, onko tämä puomi vai keinu. Putkiin meni vähän tahmeasti ollakseen Ven, mutta vitosputkeen kevyesti valssin saattelemana.

Aalla otti kunnon spurtin, mikä oli arvattavissakin. Pituudella meinasi kääntää aalle, mutta se oli vain ajatus, jonka näin Venlassa, se ei toteutunut kuitenkaan liikkeeksi missään vaiheessa. Kaikista hämmästyttävin ja hauskin oli kuitenkin huomata tuo loppusuora. Kun tultiin viimeiseen kaarteeseen, ajattelin, että nyt Venla varmaan hyytyy, kun hypyt eivät ole oikein suosikkeja. Vielä mitä! Venlakin näki, että nyt ollaan viimeisessä kaarteessa ja edessä avautuu loppusuora, ei muuta kuin hanat auki. Ja sinne se läksi, mitään kysymättä, ylikorkean muurinkin virheettömästi ja arpomatta loikaten, kohti maalia. Toki pysyin itse mukana, mutta Venlalla oli selvästi ajatus ja suunta. 

Radanlukutaidon ja estevarmuuden osalta (varsinkin hyppyjen kohdalla) edistystä on selvästi tapahtunut ja itsevarmuutta tullut lisää. Venla on kyllä mainio pieni paketti, jonka vauhti sen kun kasvaa, kun itsevarmuutta tulee lisää. Motivoi kyllä kummasti treenaamaan, kun näkee kehityksen.

On se sen verran "rennompaa" menoa kuin Elviiran kanssa, että ehdin ajatellakin radalla ja se mitä ajattelin oli, että ihan niin kuin minä ohjaajana menisin siitä mistä aita on matalin. Eihän minun tarvinnut radalla tehdä juurikaan töitä. Noissa suunnanmuutoskohdissa otin Vennistä kopin ja heitin taas oikeaan suuntaan, mutta muutoinhan Venla eteni itse kyselemättä ja teki työt. Toisaalta tuli syyllinen olo (koska olen tottunut siihen, että Elvin kanssa saa ja pitää vääntää tai muuten tulee noottia), toisaalta hämmästynyt ja iloinen, voiko agility oikeasti olla näin helppoa? Tai tuntua näin sujuvalta? Eikä tarvinnut pelätä mitään sinkoamisia minnekään, ei rimojen tiputteluja, ei kieltoja, ei kontaktivirheitä, eikä edes enää tuomarin tai ratahenkilön luokse sinkoamisia. 

Niin ja tultiin reippaalla aliajalla sekä nollatuloksella toiseksi minimöllien luokassa. Palkinnoksi iso pussi HauHau:n sponssituotteita. Tämä olikin muuten Venlan ensimmäinen möllirata (supemölleissä ollaan pyöritty ennenkin) ja sen myötä myös ensimmäinen palkintosija. Tästä on vallan mainio jatkaa uraa eteenpäin ;)