Agilityn möllikisoja

Keskiviikkona pyörähdettiin Tampereella Takkujen agilityepiksissä Venlan kanssa. Siellä oli kisaavien rata ja supermöllirata eli pelkkiä putkia ja hyppyjä. Mentiin vain jälkimmäinen. Noissa radoissa ei ole oikeastaan muussa tapauksessa mitään mieltä kuin jos sattuu olemaan nuori alkeissa pyörivä koira, jolle haluaa häiriötreeniä. Kaikki säkäluokat kisaavat keskenään samoilla rimankorkeuksilla eli eihän siinä mitään kisaa ole. Minikoiralle 20cm korkuiset esteet ovat hieman eri juttu kuin maksikokoisille koirille. Eli varsinaisesti kisaamaan ei pääse, vain treenaamaan jonkin sortin kisaolosuhteisiin.

Kiersin radan 11 estettä läpi kerran rataantutustumisena, hain Venlan, tehtiin rata ja lähdettiin pois. Nollarata eli siinä mielessä ok. Vauhti oli rauhallinen johtuen märästä alustasta (ja vesisateesta) sekä kosteudesta taas ärsyyntyneistä tassunpohjista, jotka ovat varmasti jokseenkin arat sorakentällä. Olosuhteisiin nähden siis ok, mutta ei mitään erityistä kehumista. Venni ei karannut, eikä sen kanssa kyllä oikeastaan se edes pelota, minnepä tuo lähtisikään? Ei ole näkevinään muita koiria, kun tekee töitä ja sehän sopii. 

Tänään torstaina puolestaan mentiin Nokian palveluskoiraharrastajien järkkäämiin ihan oikeasti vanhanaikaisiin KUNNON agilityn möllikisoihin. Kaksi rataa, möllit (ei keinua, keppejä, rengasta) ja kisaavat, molemmissa kaikki säkäluokat. Oh yes!

Rata oli varmasti Venlan tähänastisen kisauran haastavin (140m). Ja ensimmäistä kertaa tehtiin muuten vieraassa paikassa radan osana puomi ja aa! Alussa Venla hetsautui oikein mukavasti tuijottamalla edellämenevää koiraa. Vauhti oli kosteasta alustasta huolimatta parempi kuin keskiviikkona. Alkusuoralla pieni, mutta siis vain pieni, vauhdin hidastus tuli puomin ylösnousulla, kun Ven ei ollut aivan varma, onko tämä puomi vai keinu. Putkiin meni vähän tahmeasti ollakseen Ven, mutta vitosputkeen kevyesti valssin saattelemana.

Aalla otti kunnon spurtin, mikä oli arvattavissakin. Pituudella meinasi kääntää aalle, mutta se oli vain ajatus, jonka näin Venlassa, se ei toteutunut kuitenkaan liikkeeksi missään vaiheessa. Kaikista hämmästyttävin ja hauskin oli kuitenkin huomata tuo loppusuora. Kun tultiin viimeiseen kaarteeseen, ajattelin, että nyt Venla varmaan hyytyy, kun hypyt eivät ole oikein suosikkeja. Vielä mitä! Venlakin näki, että nyt ollaan viimeisessä kaarteessa ja edessä avautuu loppusuora, ei muuta kuin hanat auki. Ja sinne se läksi, mitään kysymättä, ylikorkean muurinkin virheettömästi ja arpomatta loikaten, kohti maalia. Toki pysyin itse mukana, mutta Venlalla oli selvästi ajatus ja suunta. 

Radanlukutaidon ja estevarmuuden osalta (varsinkin hyppyjen kohdalla) edistystä on selvästi tapahtunut ja itsevarmuutta tullut lisää. Venla on kyllä mainio pieni paketti, jonka vauhti sen kun kasvaa, kun itsevarmuutta tulee lisää. Motivoi kyllä kummasti treenaamaan, kun näkee kehityksen.

On se sen verran "rennompaa" menoa kuin Elviiran kanssa, että ehdin ajatellakin radalla ja se mitä ajattelin oli, että ihan niin kuin minä ohjaajana menisin siitä mistä aita on matalin. Eihän minun tarvinnut radalla tehdä juurikaan töitä. Noissa suunnanmuutoskohdissa otin Vennistä kopin ja heitin taas oikeaan suuntaan, mutta muutoinhan Venla eteni itse kyselemättä ja teki työt. Toisaalta tuli syyllinen olo (koska olen tottunut siihen, että Elvin kanssa saa ja pitää vääntää tai muuten tulee noottia), toisaalta hämmästynyt ja iloinen, voiko agility oikeasti olla näin helppoa? Tai tuntua näin sujuvalta? Eikä tarvinnut pelätä mitään sinkoamisia minnekään, ei rimojen tiputteluja, ei kieltoja, ei kontaktivirheitä, eikä edes enää tuomarin tai ratahenkilön luokse sinkoamisia. 

Niin ja tultiin reippaalla aliajalla sekä nollatuloksella toiseksi minimöllien luokassa. Palkinnoksi iso pussi HauHau:n sponssituotteita. Tämä olikin muuten Venlan ensimmäinen möllirata (supemölleissä ollaan pyöritty ennenkin) ja sen myötä myös ensimmäinen palkintosija. Tästä on vallan mainio jatkaa uraa eteenpäin ;)

Kultaisia noutajia

Yhdeksi kesälomapäiväksi lähdettiin vanhoille kotiseuduille Mänttään. Käytiin moikkaamassa kultsukavereita Colaa ja Seelaa. Metsälenkki vapaudessa ja painiottelu samanikäisen nuorison eli Venlan ja Seelan kesken olivat oikein mukavaa puolisateisen päivän viihdykettä.

Venla olisi heti lähtenyt jäljelle metsässä, joten pidettiin se flexissä. Muut juoksivat kuitenkin niin vimmatusti ennen kuin ehdittiin päästämään Venni irti, että se olisi juossut hetken muiden kanssa, flexin mekanismi napsahti poikki. Tulipa hyvä syy kurvata kotimatkalla kaupan kautta ja hankkia se haaveilemani 7 metrin flexi tuon vanhan 5 metrisen tilalle. Kun koiraa ei voi juurikaan vapaana juoksuttaa, tuo tuo mahdollisimman pitkä flexi kuitenkin jotain vapauden tunnetta ja liikkumisvaraa lenkkeillessäkin.

Kesälomalla

Ollaan vietetty kesälomaa täysin siemauksin. Tehdään mitä halutaan ja koska halutaan. Ollaan parin viikon loman ajan poissa kotinurkilta eli ei päästä Venlan agilityn viikkotreeneihin, joten otetaan maailmalla kaikki mahdollinen irti.
Tänään käytiin Venlan kanssa treenaamassa SportDogParkin irtotunnilla vierasta ympäristöä, keppejä ja pussia. Irtotunti tai meidän tapauksessamme irtopuolituntinen oli hullun halpa, 6 euroa ja tilan sai varattua helposti sähköpostitse. Vieras ympäristö ei haitannut yhtään (eipä hallissa tosin muita meidän lisäksemme ollutkaan). Vähän turhan kuuma vain treenata, mutta sitähän se olisi ulkonakin helteessä. Otettiin keppien ja pussin teemaksi varmuus. Niin helpot toistot, että varmasti onnistuu ja onnistuivathan ne.

Venlan palkkaushan otti suuren harppauksen eteenpäin, kun löydettiin (tai Lotan suosittelemana ymmärrettiin etsiä) tuo maaginen vihreä geenipallo. Nyt sanoisinko kesäkauden alusta alkaen Venlan palkkaus on ottanut toisen harppauksen. Venla nimittäin taistelee pallosta ja ennen kaikkea haluaa taistella pallosta. Röyhkeys on lisääntynyt pikkusievän ja kiltin pehmowestien kanssa treenatessa ja sehän sopii! Toki paras palkka on juosta palloa noutamaan, mutta kyllä se vetoleikkikin kiehtoo.

Pikkutreenin jälkeen lähdettiin vielä käymään Lempäälän hienossa koirapuistossa. Isojen koirien puolella on pieni lampi, molemmilla puolilla betoniputket, pikkupuomit ja pienten puolella vielä pieni hyppyestekin. Todella hieno ja asiallinen puisto, johon kannattaa kolmostietä ajellessa poiketakin. Sijaitsee Lempäälän keskustan tuntumassa.

Keli oli kuitenkin aika kuuma edelleen, joten poikettiin vielä uimapuuhissa. Vesipeto Elviira ottikin uintikierroksia koko rahan edestä. Ja kun ei jaksanut uida, seisoi se vedessä mahaa myöden ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Venla uskalsi kastella jalat ja pariin kertaan noutaa kävynkin vedestä. Ven nauttii, että asutaan nykyään kuivalla seudulla. Elvin optimismi vesilätäköiden syvyyden suhteen on taas pahentunut, kaikki on pakko kahlata läpi. Ihan vain siinä toivossa, että kyllä niistä joku on riittävän syvä uimiseen. Nautitaan siis nyt, kun lomaillaan järvien ympäröimissä maastoissa Pirkanmaalla. Jännä tuo on kuitenkin, kun Elviira ei polski, leiki, riehu tai räpiköi vedessä. Vaan se vain ui. Tasaisesti tuhisten, häntää peräsimenä käyttäen ja hiljaa nautiskellen pieniä lenkkejä sinne tänne ja välillä rannan kautta vauhtia ottaen. Ihmeellinen nautiskelija.

Täällä ollaan

Uudet tuulet ovat puhaltaneet jo vuoden verran meidän elämässämme. Motivaatio kaikenlaiseen tekemiseen katosi muutossa (tai oikeammin jo ennen sitä), mutta ihmeellisesti aika tekee tehtävänsä. Innostus, tavoitteellisuus ja kiinnostus kaikenlaiseen tekemiseen on taas löydetty! Loppusysäyksen tähän antoi Agirotu 2015.

Viime vuosina Agirotu on ollut yksi kesän huippuviikonlopuista. Tänä vuonna sinne tuli lähdettyä lähes pakosta (itse itseni pakottaen), minkä vuoksi vain epäviralliseksi päiväksi eli sunnuntaiksi. Vanhat nurkat Lahden seudulla, entiset seurakaverit, koirakaverit, lenkkikaverit ja westiekaverit toimivat vetovoimana.

Agirodussa kilpailleet westiet

Westiekerhon puolesta järjestettiin agin rotumestaruudet Open Class -radalla. Elviira pääsi pitkästä aikaa radalle, kannatuksen vuoksi. Oma juoksukuntoni on nollassa ja sen kyllä huomasi sekä radalla että radan jälkeen jaloissa. Rataantutustuminen on helppoa, ollut itseasiassa aina ja Elviiran kanssa vielä helpompaa, kun koiran tuntee päästä varpaisiin. Rata jää päähän ja valittavat ohjauskuviot ovat vakiintuneet. Ei tehdä ihmeitä, vaan tehdään toimivia juttuja. Valsseja kaihdan edelleen, vaikka olen jo Venlan kanssa niitäkin oppinut toteuttamaan.

Open Class -radan video täällä.

Elviiralla oli ihan samanlainen hinku radalle kuin aina ennenkin. Raivolla tehtiinkin töitä ja jo alkusuoralla kiire tahtoi olla vähän liian kova. Ee otti pituudesta pientä lisävauhtia, mutta muuten yllättävän siistiä tekemistä Elviiraksi. Radan takakaarteessa Elvi nuoli siivekettä takaakierrossa, eikä huomioinut aidansiivekkeen tukijalkaa, vaan kompuroi siihen. Laskeutui kuitenkin suhteellisen jaloilleen alas ja jatkoi samalla vauhdilla matkaa. Juoksukontakti puomilla oli täydellinen ja pimeän putkikulmankin Elvi haki epäröimättä. Mitä lie yli-innokkuutta, ettei Elvi edes muistanut vakiotemppujaan esitellä kisatilanteessa. Lopussa omat jalkani olivat jo ihan hapoilla ja ohjaus mitä sattuu, minkä vuoksi sielläkin Elvi lanasi aidanriman mukanaan ennen maalia. Hämmästyttävästi vain 10 ratavirhettä. Aika oli reippaasti (kymmenen sekunnin luokkaa) miinuksella, että vauhti oli kelvollinen kompuroinnista huolimatta. Sijoitus jäi jonnekin 23., mikä oli ihan hyvin noilla pisteillä. Rotumestiksissä jäätiin kolmannelle sijalle, ei huono, vaikka ollaan me joskus mestikset voitettukin ;)

Joukkueradan video täällä.

Se tärkeämpi osuus Agirotua oli tietysti joukkuerata. Venla oli alokkaiden varakoirana (mikä harmitti paikan päällä ihan vietävästi, sillä alokkaiden rata olisi ollut just eikä melkein Venlan). Elviira edusti kuitenkin kisaavien joukkueessa ekana vekarana. Osittain parempaa suorittamista kuin oc-radalla, mutta osittain taas kankeamman (ja väsyneemmän) ohjauksenkin ansiosta rimojen huolellilsta tiputtelua. Huokailinkin rataantutustumisessa, että oikeasti, enkö voi keksiä tälle radalle yhtään mitään muuta ohjauskuviota kuin valssin, kun tuntui, että joka kohdassa valssi olisi ollut se paras. Keksin sentään jotain. Järkyttävä puomin alakontaktilta hyppääminen (vähän mopo keuli) ja yhteensä 20 ratavirhettä eivät paljon naurattaneet. Aika oli westieiden nopein, tietty, mutta muilla oli huomattavasti puhtaammat radat. Onneksi siis oltiin hyvässä tiimissä, minkä vuoksi noustiin sijalle 15. huimasta 49:stä minijoukkueesta. Huh!

Jo tuolla tutussa, ihanassa porukassa päivän viettäminen, lisäsi tässä vuoden aikaan hiljalleen kerättyä harrastusinnostusta. Kotona videoiden katsominen ja Elviiran raivokkaan tikkaamisen näkeminen toi kuitenkin sen kauan kadoksissa olleen motivaationkin takaisin. Tehdään taas ja kirjoitetaan siitä! Tämä on uusi kappale elämässämme, mikä ansaitsee uuden bloginkin ja tässä se on. Jatketaan tällä tiellä eteenpäin ja kohti uusia kokemuksia.

PS. Westiet voittivat Agirodun pukukulkueen. Historiallista, hienoa ja harvinaista herkkua. Mutta eihän se mikään ihme ollut, meillä oli huikean hyvä meininki ja villi westiesirkus!!

Venla-voimamies, Elviira-leijona & voittoruusuke!